Satavuotta sitten

Katselin viime itsenäisyyspäivänä kunniapartiossa seisovia miehiä - minua vanhempia, samanikäisiä ja nuorempia. Monen nuoren nuoruus meni rintamalla ja monella elämä päättyi hyvin traagisesti. Monella jäi perhe kaipaamaan isää, veljeä ja poikaa.

Jos olisin sen ajan ihminen, olisin ollut sureva leski, hyvästejä itkien sanova morsian, haavoittuvia hoitava tai tornissa vihollisia vahtiva lotta tai sopankeittäjä rintamalla. Olisiko minusta ollut ompelemaan haavoja, keittämään hevosenlihasoppaa, pakenemaan vihollista monen lapsen ja lehmän kanssa tai hautaamaan  isä, veli, mies tai poika tai kenties kaikki. Mitä olisin tehnyt, jos partisaanit olisivat tulleet kotitalooni tai olisin nähnyt vihollisen tulevan. Entä jos olisin nähnyt toisen kuolevan tai joutunut tappamaan jonkun. Kaikki olisivat ottaneet koville. Kaikki olivat jättäneet lähtemättömät jäljet. Kaikesta olisin voinut olla katkera lopun elämäni viholliselle, muille ihmisille ja Jumalalle.

Sata vuotta myöhemmin minä elän itsenäisessa maassa, jossa nainen voi olla presidentti tai johtaja. Jossa isä saa jäädä kotiin hoitamaan pientä lasta. Maassa, jossa on huipputasoinen koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmä. Sata vuotta sitten minulla ei olisi ollut paljon vaihtoehtoja. Tie jonkinlaiseen menestykseen olisi ollut naimisiinmeno. Sata vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että omistaisin ajokortin, opiskelisin ammattiin ja asuisin kämppikseni kanssa yli sadan kilometrin päässä vanhemmistani. Sata vuotta sitten en eläisi vapaata sinkun elämää, ostaisi ruokani Lidlistä, kulkisi julkisilla, viestittelisi kännykällä kavereille ja kotiin sekä ylipäätään makaisi sängyllä joutilaana kirjoittamassa tätä turhanpäiväistä tekstiä.

Vaikka maailma muuttuisi, toivottavasti vielä sadan vuoden päästä pidetään kynsin hampain kiinni omasta isänmaasta, äidinkielestä ja oltaisi ylpeitä suomen kansasta. Sekä kiitollisia siitä mitä olemme saaneet.