Kun käsityöt veivät mukanaan
Opin kutomaan 6-7 -vuotiaana. En ole varma opettiko minut mummo, äiti vai täti, todennäköisesti kaikki yhteensä. Muistan kuitenki hyvin sellaisen hetken, kun mummo istui mummolan sohvalla ja yritti pelastaa minun työstä tippuneita silmukoita.
Kakkosluokalla opettaja hämmentyi, kun kuuli harrastukseni. Käsityötunnit olivat koko kouluajan parhaita tunteja. Silloin pääsi loistamaan ja oli kerrankin hyvä. Minulla oli käsitöitä valinnaisena niin paljon kuin vain pystyi ottamaan, mutta tekniseen työhön en uskaltanut mennä. Ala-asteella pelkäsin teknisen työn laitteita ja olin aina viimeisiä, jotka saivat työnsä valmiiksi. Muistan kuitenkin selvästi, kun kerran teknisen työn opettaja otti minun tekemäni makkaratikun käteen ja kajautti "ysi miinus, huomaa että näistä jälkimmäisistä tulee parempia."
Lukion jälkeen päädyin vuodeksi rakennusrestaurointikouluun. Siellä piti käyttää jos jonkimmoista härveliä esimerkiksi sirkkeliä, vannesahaa ja höyläkoneita. Joka hetki oli vaarana, että jos toilailee menee käsi, sormet tai hiukset. Piti olla varovainen. Mutta toisaalta pelolle ei saanut antaa liian paljon valtaa. Piti tehdä, jos tuntui että osaa käyttää konetta ja pyytää apua, jos tuntui ettei konetta osaa kunnolla käyttää. Koskaan en ole rukoillut niin paljon sormieni puolesta kuin tuona aikana rukoilin.
Tuossa koulussa opin sen, että olisi ihan hyvin voinut valita myös teknistä työtä.
Koulu oli muutenkin kohtalokas. Se oli välipysäkki elämässäni, josta päädyin semmoiseen kyytiin, jolle en halua nähdä päätepysäkkiä kuin vasta haudassa. Löysin oman kutsumuksen.
Vielä melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäisistä silmukoistani, olen vielä yhtä hurahtanut kutomiseen. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman tätä harrastusta, koska sen äärellä on koettu niin syviä flow-tiloja ja se on pelastanut niin monta tylsää hetkeä.
Kakkosluokalla opettaja hämmentyi, kun kuuli harrastukseni. Käsityötunnit olivat koko kouluajan parhaita tunteja. Silloin pääsi loistamaan ja oli kerrankin hyvä. Minulla oli käsitöitä valinnaisena niin paljon kuin vain pystyi ottamaan, mutta tekniseen työhön en uskaltanut mennä. Ala-asteella pelkäsin teknisen työn laitteita ja olin aina viimeisiä, jotka saivat työnsä valmiiksi. Muistan kuitenkin selvästi, kun kerran teknisen työn opettaja otti minun tekemäni makkaratikun käteen ja kajautti "ysi miinus, huomaa että näistä jälkimmäisistä tulee parempia."
Lukion jälkeen päädyin vuodeksi rakennusrestaurointikouluun. Siellä piti käyttää jos jonkimmoista härveliä esimerkiksi sirkkeliä, vannesahaa ja höyläkoneita. Joka hetki oli vaarana, että jos toilailee menee käsi, sormet tai hiukset. Piti olla varovainen. Mutta toisaalta pelolle ei saanut antaa liian paljon valtaa. Piti tehdä, jos tuntui että osaa käyttää konetta ja pyytää apua, jos tuntui ettei konetta osaa kunnolla käyttää. Koskaan en ole rukoillut niin paljon sormieni puolesta kuin tuona aikana rukoilin.
Tuossa koulussa opin sen, että olisi ihan hyvin voinut valita myös teknistä työtä.
Koulu oli muutenkin kohtalokas. Se oli välipysäkki elämässäni, josta päädyin semmoiseen kyytiin, jolle en halua nähdä päätepysäkkiä kuin vasta haudassa. Löysin oman kutsumuksen.
Vielä melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäisistä silmukoistani, olen vielä yhtä hurahtanut kutomiseen. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman tätä harrastusta, koska sen äärellä on koettu niin syviä flow-tiloja ja se on pelastanut niin monta tylsää hetkeä.
Kommentit
Lähetä kommentti