Haikeata aikaa

 Lehdet ovat tippuneet maahan. Säät alkavat kylmenemään. Yöllä on pakkasta ja kesän lämpö on muisto vain.

En ole niitä ihmisiä, jotka odottaisivat pimeneviä iltoja. Minusta syksy on haikeata aikaa. Ulkona liikkuessa  ikävä alkaa kaihertaan rintaa ja pala tarttuu kurkkuun. En halua vielä luovuttaa kesän kauneutta, valoa ja lämpöä. Syksyllä kesä riisuu itsensä ja antaa tilaa talvelle. Tykkään talvimaisemasta, jossa on lunta puissa ja maassa. Minusta loppusyksy on tosi ankeata aikaa, kun puut näyttävät risuilta ja on tosi pimeää kun lumi ei ole vielä saapunut.

Tammikuussa tilanne alkaa helpottumaan, kun päivä alkaa pidentyä. Rakastan valoa, koska minuun valon puute vaikuttaa ja olen pimeinä vuodenaikoina väsynyt. Jotenkin tuntuu, että syksyn pimentyessä pitää ihan skarpata, että muistaa tehdä asioita, joista saa voimaa. 

Olen syntynyt keväällä ja rakastan sitä, kun keväällä maa alkaa pilkistään lumen alta, aurinko paistaa ja koivut menevät hiirenkorvalle. 

Ruska-aikana yritän imeä itseeni väriloistoa. Miten luonnon väripaletti voikaan olla niin kaunis?